sunnuntai 22. helmikuuta 2015

KIVISTÄVÄN SUORAA PUHETTA HUUMEISTA: KOSKI JA IHALAINEN




Huumeet keräävät myös jälkiveronsa (Kuvitus: internet)


Ylikonstaapeli Matti Koski Hyvinkäältä koetteli suvaitsevaisuuden rajoja huumekulttuurissa kirjoittamalla: ”Tytöistä tulee narkkihuoria, ja pojat kokevat tasaisin väliajoin puukkojen sekä puntareiden vaikutukset.” Huumekulttuurin kritiikki poiki vastakritiikin: Älä Matti hyvä ole tuomitseva. Meillä ei ole käytössämme vastakritiikin lähdeanalyysia, mutta emme ole ehkä kaukana totuudesta väitteessämme, että Koski on erityisesti ärsyttänyt joko huumekulttuuria tarkemmin tuntemattomia henkilöitä tai huumeita mielellään käyttäviä ihmisiä. Toinen mielenkiintoinen mediauutinen löytyy KRIS ry:n jäsenlehdestä. KRIS on tunnettu mm. Tampereella tehtävästä kenttätyöstä rikollisten, narkomaanien ja ongelmanuorten parissa. KRIS ry on samalla entisten ”konnien” ja ”linnavenkuloiden” yhdistys, joka tuntee hyvin myös huumekulttuuria. Toiminnanjohtaja Jari Ihalainen kirjoittaa huumeongelmaisen korvaushoidosta: ” (...) onko mitään väliä saako hän huumeensa valkotakkiselta lääkäriltä vai 'Arskalta' kulmilta?” Tämäkin huumekriittinen kommentti on omiaan herättämään vastustusta.


KOSKEN KORUTTOMAT KERTOMAT

Suomalaisen kulttuurin arvoperustekijöitä ovat mm. suvaitsevaisuus, moniarvoisuus, vapaamielisyys (liberaalisuus), ekologisuus, talouskasvu ja sosiaali- ja terveysmenojen minimointi. Ensi vilkaisulla tietenkin selviää, että arvot ovat osittain ristiriitaiset ja myös keskenään sointuvien arvojen yhteensovittaminen käytännössä tuottaa poliittisia ongelmia. Asenteita huumeita kohtaan ei voida kumminkaan ymmärtää irrallaan arvoista. Kun Koski heittää kehiin mielikuvia nuorista ”narkkihuorista” ja ”puntari- ja puukkopojista”, hän ilmeisesti monien mielestä leimaa ja moralisoi normaalia asiaa, nuorten elämään kuuluvaa kokeilujen aikakautta. Yhteiskunnan tulee suvaita erilaisuutta tässäkin. Vain mikroskooppinen osa huumeita käyttävistä nuorista on ”narkkihuoria” ja ”tappelupukareita”. Sitäpaitsi erityisesti kannabis on luonnontuote, kasvi, jolla on myös lääkeominaisuuksia, toisten mielestä jopa ”pyhä, jumalallinen yrtti”. Perheitähän tässä loukataan, syyllistetään vanhempia muka holtittomuudesta ja leimataan omat kullanmurut rikollisuuden poluille eksyneiksi. Leimaaminen, moralisointi ja sääntelypolitiikka eivät kuulu eivätkä saa kuulua liberaaliseen länsimaalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan! Nuoret ymmärtävät ajan hengen hyvin ja hyväksikäyttävät sitä.





”Kiinni jäädessään nuoret vähättelevät hommaa ja tuumaavat, että kaikkihan täällä kylillä pössyttelee.” Miksi nämä nuoret eivät samalla periaatteella vähättele myymälänäpistyksiä, roskausta, lieviä ja vähän rankempiakin pahoinpitelyjä, tai jopa raiskauksia? Myös näitä harrastetaan pitkin Suomea, mutta niiden kohdalla ilmiön laajuus ei tee ilmiöstä laajemmin hyväksyttävää. Kannabiksen käyttäjät ymmärtävät tendenssin: Yhteiskunnassamme poliitikkojen ja erityisesti toimittajien – ja yleensä median – asenteet ns. mietoja huumeita kohtaan ovat muuttuneet jollain ratkaisevalla tavalla viimeisten 10 vuoden aikana. Nuoret aikuiset ovat omaksuneet kannabiksen ns. päihteeksi alkoholin rinnalle välittämättä laista, joka määrittelee kannabiksen huumausaineeksi ja sen käytön rikokseksi. Heistä toistaiseksi vain osa on vajonnut syvälle huumeisiin. Toimiessaan eri tehtävissä nämä toistaiseksi vielä varsin hyväosaiset, harvakseltaan huumeiseen sekaantuvat henkilöt samalla tekevät kaikkensa saadakseen oman pilvenkäytön näyttämään yhteiskunnassamme hyväksyttävältä ja jopa toivottavalta. He eivät tunne mainittavaa syyllisyyttä Suomen lakien rikkomisen tai oman terveytensä vaarantamisen takia eivätkä he halua esiintyä edes syyllistettävinä ihmisinä, päinvastoin, he tähdentävät yhteiskuntakelpoisuuttaan ja kritisoivat jokaista perimmäisen laittomuutensa paljastavaa kirjoitusta tai haastattelua. He kuvittelevat olevansa kehityksen kärki, vaikka terä iskeytyisi kiveen.

”Kannabiksen käyttö näkyy ja tuoksuu nuoressa. Väsymys ja flegmaattisuus lisääntyy, samoin kuin masennusoireet. Poissaolot koulusta lisääntyvät hurjasti ja kaveripiirin muutoksiakin tapahtuu.” Koski ei pieksä suutaan. Koski puhuu kokemuksesta, siitä kentän tuntemuksesta, jonka jakavat päihdetyötä tekevät sosiaalityöntekijät ja sairaanhoitajat ja päihdelääkärit, rikosseuraamustyöntekijät, monet opettajat ja diakoniatyöntekijät, mutta erityisesti useat vanhemmat, jotka joutuvat jopa täysin yllättäen kasvokkain lapsensa taantumisen kanssa. Kannabiksen haitat lisääntyvät suorassa suhteessa käytön määrään ja kannabiksen vahvuuteen, käyttäjän ikään ja mielenterveyden riskeihin, ja kaveripiirin tapoihin nähden. Kukaan kannabiksen käytön aloittaja ei voi olla varma siitä, että hän ei kuulu riskiryhmään, joka tulee kannabiksen takia psyykkisesti sairaaksi, neuroottiseksi ja ahdistuneeksi, tai joka ei vajoa todella syvälle huumemaailmaan.

”Monella pössyttely on seurausta jo pitemmän aikaa tapahtuneesta röökin polttelusta. Ensin on rööki huulessa ja sitten mari- tai pilvisätkä. Katselkaa aikuiset myös omia lääkevarastojanne, sieltä saattaa hävitä tabuja parempiin suihin.” Koski on tässäkin oikeassa. Riippuvuudet addiktiivisten aineiden suhteen etenevät usein näin: 1) tupakka ja alkoholi 2) kannabis 3) reseptilääkkeiden varastelu/väärinkäyttö 4) sienet, ekstaasi, amfetamiini, LSD ym. 5) Subutex 6) suonensisäinen käyttö 7) yhteiskunnan ylläpitämä korvaushoito. On oikein, että Koski herättelee vanhempia vastuullisuuteen lasten ja nuorten seuraamisen suhteen. Huolettomuus tässä kysymyksessä merkitsee vastuuttomuuden synonyymia. Lääkekaapista halutaan erityisesti diapameja ja muita rauhoittavia ”bentsoja” ja opiaattijohdannaisia kipulääkkeitä, jotka yhdessä alkoholin kanssa käytettynä voivat aiheuttaa kuoleman.


Huumemaailman karua arkipäivää (Kuvitus: internet)


”Käyttäjäporukassa on aivan omat lait, joihin meidän aikuisten ja viranomaisten on melkein mahdoton puuttua. Velanperintä, kiristäminen, raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat arkipäivää.” Kukaan kenttää tunteva normaalijärkinen ihminen ei kyseenalaista Kosken väitettä. Pilvenpolttajat muodostavat varsin rauhallisen alakulttuurin, mutta jo ne kannabiksen käyttäjät, jotka samalla käyttävät muita huumeita, muuttuvat selvästi huonompaan suuntaan. Huumekulttuurin kovassa ytimessä ihmishenki ei ole juuri minkään arvoinen, koskemattomuutta ei tunneta, ystävä petetään ja myydään toiselle rikolliselle tai vasikoidaan poliisille, varastetaan tai tapetaan käskystä ja huumevelkojen vuoksi, myydään omaa ruumista seksinnälkäisille, tai tullaan suoraan raiskatuiksi.

Moniarvoinen, liberaali, kurinpitoon nähden löysä ja jopa epämiehekäs kulttuurin henki ei halua katsoa totuutta silmiin: Yhteiskunnassamme vaikuttaa vahva huumeisiin liittyvä alakulttuuri. Tämä epähumaani, demokratian ja moniarvoisuuden vastainen alakulttuuri on haastanut yhteiskunnan lain ja järjestyksen, saattanut omat lakinsa voimaan ja käyttää valtaansa lähes miten haluaa. Se ei ole tietenkään kokonaan moraaliton tai arvoton, mutta sen erityiset normit, ”viidakon lait”, tekevät siitä erittäin vaarallisen ilmiön. On selvää, että suurin osa siihen kuuluvista ihmisistä pelkää samalla kun yhteyksistään hyötyy. Kannabiksen vapauttaminen ei millään tavoilla vaikuta tähän huumekulttuurin ytimeen, mutta vapaa kannabiksen saatavuus lisää tämän huumausaineen käyttöä, ja yhtä huumausainetta käyttävällä on suuri mahdollisuus siirtyä ”nauttimaan” toista huumetta, erityisesti koska huumausaineesta saatava mielihyvä rupeaa toleranssin nousun vuoksi heikentymään käytön pitkäaikaisem jatkumisen myötä.

KRIS ry. PIIKKI ”HUMANISTIMÖSSÖJEN” LIHASSA

Krisin arvot ovat kovan huumekulttuurin antiarvoja: ”Rehellisyys”, ”päihteettömyys”, ”yhteisvastuullisuus” ja ”toveruus”. Jotkut Krisin jäsenet ovat aikaisemmin kuuluneet sen vastakulttuuriin, kovan huumemaailman mamgmaan. He tietävät mistä puhuvat, jopa vielä enemmän kuin heitä ennen muinoin etsineet ja kuulustelleet poliisit tai heitä jossain vaiheessa valvoneet Rikosseuraamuslaitoksen virkailijat. Eräs Krisin tietäjiä on sen suomalaisiin perustajajäseniin lukeutuva toiminnanjohtaja Ihalainen.

Pohdiskellessaan päihdeongelmaisen hoitoaikojen pituutta Ihalainen kirjoittaa: ”Päihdeongelma on asteittain paheneva sairaus tarkoittaen mm. että kieltäminen muuttuu sairauden edetessä koko ajan 'todellisemmaksi' (...) kieltämisen murskaamiseen tarvitaan aikaa ja aika omalla sohvalla pötkötellen ei tule kysymykseen koska silloin valitaan helpompi tie (...).” Ihalaisen näkökulma mielestäni asettaa viimeisen, täydentävän tai jopa ratkaisevan osan huumekulttuurin palapeliin.

Jos päihdeongelma on jatkuvasti pahentuva sairaus, on ymmärrettävää miksi siirrytään helposti alkoholista kannabikseen ja pilvestä toisiin huumeisiin, tavallisesti tietenkin ensimmäistä huumetta vahvempaan lajiin. Sairaus etenee. Kannabis ei ole itsessään portti koviin huumeisiin vaan kannabiksen käyttöön itsessään liittyvä sairaus nimeltään ”päihderiippuvuus”. Vaatii kanttia väittää suurta osaa kannabiksen käyttäjiä sairaiksi, mutta näin nähtävästi juuri on. Kannabiksen vapauttamista vaativista suuri osa on yksinkertaisesti päihdeongelmista kärsiviä potilaita. Sen sijaan, että vapauttaisimme liberaalin huumepolitiikan avulla sairaat käyttäytymään entistä sairaammalla tavalla, meidän tulisi ehkäistä sairaudelle olennaisen aineen saatavuus, ja samalla loogisesti kiristää alkoholipolitiikkaa ja tupakan saatavuutta.

Sairauden käsite auttaa ymmärtämään myös kovan huumekulttuurin ytimen epäinhimillisiä piirteitä. Kun päihdesairaus etenee tarpeeksi pitkälle, se vaikuttaa ihmisen henkiseen tasoon, arvoihin ja normeihin. Halu ja lopulta ehdoton pakko käyttää huumausainetta (tai alkoholia alkoholistin kohdalla) syrjäyttää kaikki muut sosiaaliset tarpeet ja menee edelle ihmisen kaikkien normaalien tai ainakin sosiaalista kanssakäymsitä lujittavien vaistojen. Taannutaan lopulta ikään kuin liskon tasolle. Toipuminen tästä edellyttää addiktion ja henkisen rappeutumisen aiheuttaneen aineen ja käyttöön liittyvän sosiaalisen ympäristön hylkäämisen. Myöhemmin inhimilliset arvot, elämän kunnioittaminen, perhe ja oikea toveruus nousevat taas sairastuneen ihmisen elämässä esille.

Kuten Ihalainen oikein esitti, toipuminen vaatii aikaa eikä se ole dynamiikaltaan passiivista, ”sohvalla pötköttelyä”. Ihalainen ja Kris ry haastavat yhteiskunnan tekemään tosissaan työtä päihdeongelman edessä. Ihalaisen mielestä lyhyet hoidot eivät riitä päihdeongelmaisen sairauden pysäyttämiseksi eikä kovien aineiden käyttöä voida ratkaista korvaus- ja ylläpitohoidolla. Tämän hoitomallin juuret ulottuvat Suomessa mm. Hanasaaren v. 1999 neuvonpitoon, jossa se esiteltiin tieteellisenä, ”näyttöön perustuvana mallina” myös Suomea koskien. Ajatuksen takana olivat silloin Suomen johtavat päihdealan vaikuttajat lääkkeettömiä vaihtoehtoja tarjoavia piirejä lukuunottamatta. Avainsanaksi nousi samalla termi ”haittojen minimoiminen”. Tämän jälkeen Suomessa on vähitellen kehittynyt suuntaus, jossa ns. virallinen yhteiskunta terveydenhuollon ja sosiaalityön kiemuroineen ei enää aseta päihdeongelman kohdalla sairauden voittamista tavoitteekseen. Tyydytään haittojen minimoimiseen, koska pitkäkestoinen, huumeeton ja lääkkeetön hoito maksaa ”pirusti”. Nykyään Suomessa perusteellista päihdehoitoa antavat ns. kolmannen sektorin yhdistykset. Samalla yhteiskuntamme maksaa verorahoistaan huumausaineet korvaushoidossa oleville narkomaaneilleen.

Tampereella kärsitään tuntuvalla tavalla huumeongelmista kaikkine niihin liittyvine ongelmineen kaupunkikuvan rappeutumista myöten. Tilannetta symbolisoivat narkomaanit ja muut sekakäyttäjät kuluttamassa aikaansa kaupungintalon rappusilla. Ilmiö on kuulunut keskustan katukuvaan vähintään kaksi kesää. Poliisit eivät heitä kerää eivätkä kaupunginvaltuutetut tilanteesta piittaa. Ilmeisesti  osalle poliisiviranomaisista ja eräille kaupunginisistä riittaa taikasana: ”Haittojen minimoiminen”.

Ihalainen kertoo seuranneensa Tampereella ”mielenkiinnolla” korvaus- ja ylläpitohoidon kehittymistä. Hänen mukaansa ”hoitoon” piti alun alkaen kuulua psykososiaalinen kuntoutus, mutta käytännössä korvaushoidossa ei kuntoutusta ole. Alussa korvaushoitoon pääsivät vain ”pitkän linjan narkit”, mutta nykyään päääsevät lähes kaikki jo parikymppisestä alkaen, ja mukana korvaus- ja ylläpitohoidossa on nuoria, jotka eivät ole koskaan olleet päihdekatkolla tai raittiuteen tähtäävässä kuntoutuksessa. ”Miksi muuten alkoholistit eivät voi hakea lääkäriltä pirtua pari desiä aamulla ja tohtori vielä katsoo että nielee kaiken?” kysyy Ihalainen aiheellisen ironisesti.

Ihalainen ei ehkä odota vastausta retoriseen kysymykseen, mutta arvata aina saa. Alkoholisteille ei jaeta ilmaista viinaa ja katsota, että he juovat varmasti pirtuannoksensa, koska vähitellen yksiöihinsä, kaksioihinsa tai roskalaatikkoihin kaatuvista holisteista ei ole yhtä paljon haittaa yhteiskunnalle. Alkoholistit eivät levitä tauteja narkomaanien lailla, kätke viinaa anukseensa, ts. salakuljeta, ryöstä pankkeja ja tee tilausmurhia. Alkoholistit kyllä aiheuttavat paljon välillistä vahinkoa, mutta tämä on päätetty sietää, koska yhteiskunnan linja alkoholiin nähden on saatavuuteen, mainontaan ja hintaan nähden ilmeisen salliva.

”Alkoholistin, narkomaanin, vakavasti päihdeongelmaisen vaihtoehdot ovat raitistuminen, laitokset, kuolema. Joskus tuntuu, että yhteiskunta on valitsemassa tämän viimeisen mahdollisuuden, säästösyistä?” (J. Ihalainen)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.